Monday, June 2, 2008

Saapuminen/Arrival

Saapuminen

Saavuin Kajalakotiin kymmenen minuuttia yli kaksi sunnuntai-iltapäivällä. Taksin ajaessa pihamaalle toimittaja ja valokuvaaja Salon Seudun Sanomista, paikallisesta sanomalehdestä, olivat jo odottamassa minua tehdäkseen artikkelin muutostani vanhainkotiin. Hienoa, että he ovat kiinnostuneita. Meillä oli hyvä keskustelu kesäkuun alun auringossa. Astuessani tuntemattomaan projektiin, tunnen enemmän etäisyyttä ja epävarmuutta kuin suunnitellessani tätä, joten toisille projektista kertominen tuntuu yllättävältä ja lohduttavalta: he näyttävät ymmärtävän mistä puhun. Rakastan suunnittelua, mutta ymmärrämme asioita lähestymällä niitä Tämä on lähestyminen. Lukitsen itseni sisään.

– matkalaukku, jossa on tulostin, paperia, kannettava tietokone ja alusvaatteita täyttämään kolot
– reppu, jossa on vaatteita, kamera, nauhuri, pöytäliina, kirjoija, neuletyö ja kuvia isovanhemmistani
– käsilaukku, jossa on hedelmiä, rahaa ja kalenterin

Täällä ovet ovat aina lukossa. Valokuvaaja seuraa lähellä selän tuntumassa ja ottaa kuvia. Hävettää, enkä tunne olevani kuvaamisen arvoinen. Aivan kuin olisin astunut yksityiseen tilaan, kuin häiritsisin tulemalla kuvatuksi. Kun saavun huoneeseen, jossa tulen asumaan, minua pyydetään avaamaan matkalaukkuni, jotta he voisivat nähdä taiteilijan työkalut/materiaalin: tietokoneen, tulostimen ja kameran. Luulen, että minun täytyy ylittää häpeän kynnys, jos tulen itse kuvaamaan täällä.

Kestää aikansa tuntea olevansa kotona. Minun tapani lähestyä uusia tiloja on siivota ja siirtää huonekaluja. Huonekalut huoneessani olivat melko painavia, mutta ainakin minulla on voimaa siirtää niitä. Olen tottunut kotiutumaan uusiin paikkoihin, luultavasti olen tottunut siihen enemmän kuin vanhat ihmiset, jotka asuvat täällä: olen muuttanut ja matkustanut montamonta kertaa elämässäni viimeisen viidentoista vuoden aikana. Tässä paikassa on helppo ratkaista, mikä kuuluu minnekin, kuten on säädetty. Mutta se, että annan kaiken olla osa omaa elämääni, voi olla vaikeampaa.


Nukkua. Keskellä päivää.

Iltakuudelta on iltapala-aika. Suurin osa ihmisistä syö huoneissaan, sillä sitten he menevät nukkumaan. Syön illallista kolmen miehen kanssa. Puhumme hiihtämisestä, metsästyksestä ja työstä samalla kun katsomme televisiota. Hymyilemme. Puhumme toistemme ohi, mutta myös toistemme kanssa, kunnes kyllästymme istumiseen. Jotkut meistä alkavat odottaa sänkyyn laittamista, joku menee kävelylle käytävään ja minä suuntaan huoneeseeni.

Minulla ei ole yöpaitaa kuten muilla asukkailla eikä minulla ole työasua, mutta minulla on nimilappu, jossa sanotaan ”taiteilija Kristina”. Pidän sen huumorista, ja olen hyvin kiitollinen, että johtaja ja täällä työskentelevät ihmiset ovat niin avuliaita ja ystävällisiä. Sillä vanhainkotiin muuttaminen on monella tapaa yksinäinen prosessi.

------------------------------------------------------------------------------------------
Arrival
I arrived at Kajalakoti ten minutes after 2 pm on Sunday. While the taxi drove into the courtyard a journalist and a a photographer from Salon Seudun Sanomat, a local newspaper, was waiting for me to make an article about me moving into the old folks home. It is great that they are interested and we had a nice talk in the early June sun. At this moment of stepping into an unknown project I feel more distant to it and unsure of it as opposed to when I was planning it, so while I am explaining to others the project I get surprised and also comforted that they seem to understand what I am talking about. I love planning, but we understand something by approaching it. This is an approach. I lock myself in.

- A suitcase with printer, paper, laptop and underwear to fill the holes.
- A backpack with clothes, camera, sound recorder, table cloth, books, knitting wear and pictures of my grandparents.
- A handbag with fruits, money and my calender.

The doors are always locked here. The photographer follows close behind and takes pictures. I feel ashamed and not worthy of being taken pictures of. Like I have stepped into a private place and that I am intruding through being taken pictures of here. When I arrive at the room where I will live I am asked to open the suitcase so they can see the artist material: Computer, printer and camera. I guess I will need to overcome the barrier of being ashamed here if I am to take pictures.

It takes time to feel at home and my way of approaching new places is to clean and move furniture. The furnitures in my room were quiet heavy, but at least I have the strength to move them. I am used to making new places my home, probably much more used then the other older people that live here, as I have moved and travelled many many times the last fifteen years of my life. At this place also everything has its place. At this place it is easy to figure out what belongs where as it is regulated, but to let it be a part of my natural life might be more difficult.

Sleeping. In the middle of the day.

6 pm is time for evening meal. Most people eat in their rooms as they will go to sleep afterwards. I share my meal with three men, we talk about skiing, hunting and work while we watch TV. Smiling. Talking past each other, but also with each other, untill we are bored of sitting. Some of us starts to wait to be put to bed, some goes for a walk in the hallway and I head for my room.

I dont have a pyjamas like the other inhabitants have and I dont have a worker costume, but I have a sign which says ”taiteilija Kristina”. I like the humour in it and I am very gratefull that the director and all the people working here are so helpfull and kind. Because moving into an old folks home is in many ways a lonely process.

1 comment:

Sadio Nor said...

Hello! I think the project is funny and brave. I am looking forward to reading more. All the best! And kiss your hard days good bye! ,)