Arvostaa/Respect

Arvostaa. Alunperin latinaksi sana arvostaa tarkoitti ”katsoa kahdesti”. Vain katsomalla voin arvostaa. Mutta voinko osoittaa arvostusta myös näkemättä? Pitäisikö minun heittää palloa niillekin, jotka eivät voi saada sitä kiinni? Pitäisikö taiteilijan olla nähty vai nähdä itsensä? Pitäisikö työntekijöiden nähdä vain heidät, jotka asuvat täällä, ja olla näkemättä itseään?

Oltuani jonkin aikaa täällä, olen löytänyt rytmin ta tavan liikkua Kajalakodissa, jota toistan. Kasvoni ovat tutut ja minua ei nähdä niin paljon. Minua ei nähdä nuorena, joka syö vanhusten kanssa. Minä vain syön. Otan vain kuvia. Ja samalla näen erilailla kuin alussa. Tämä päivä on ollut enemmän tekemistä kuin näkemistä. (Väärinymmärrä minua oikein: arvostan eniten tekemistä ja olen sitä mieltä, että kunnioitus näkyy tekojen kautta.)

Tässä hetkessä tuntuu siltä, että työpäivä aktivoijana laitoksessa on takana:

Ensin tervehdin ihmiset, syömme yhdessä, valmistelen luokan liiketuntia varten, kerään ihmiset, johdan liikkeitä, syömme yhdessä, luen sähköpostin, kerään ihmiset, autan ystäväni taidetyöpajassa, siivoan työpajan jälkeen, syömme yhdessä, valmistelen blogiani, selitän työtäni toimittajalle ja päätän päivän kirjoittamalla blogiini. Välissä otan kuvia, annan kuvia, tapaan ihmisiä ja juttelen käytävässä.

Olen työskennellyt aktivoijana, opettajana ja ohjaajana eri laitoksissa. Tämä ei ole siis uutta minulle, vaan helppo rooli, johon sukeltaa. Ja enemmänkin; tämä on innostavaaa ja tärkeää työtä.
Mutta mitä minä aktivoin tällä kertaa? Miksi aktivoisin ihmisiä heidän omassa kodissaan?

Tulin tänne kysymään, miltä tuntuu asua vanhainkodissa ja nyt teen tästä hitaasti työpaikkaani. Onko Kajalakoti enemmän työpaikka vai onko se koti? Minun tapauksessani on vaikeaa olla pitämättä sitä työpaikkana ollessani täällä niin pitkään. Kun kävin tapaamassa isoäitiäni eri laitoksissa, oli helppoa vain hengailla niissä. Nyt minulla on henkilökohtainen suhde moniin täällä oleviin ja samalla menetän henkilökohtaista suhteistani. Miksi en antaisi itseni viettää aikaa vain samojen ihmisten kanssa? Imaistuessani miellyttämään ja aktivoimaan kaikkia, etäännyn henkilökohtaisista ihmissuhteistani kohti yleistä tilaa. Tunnen empatiaa isoäitiäni kohtaan ja samalla laitoksesta tulee loputon työmaa.

Elämmekö ennemminkin jonkun työpaikalla?

Keskustelu:
”Pitäisikö huutaa apua?” ”Miksi?” ” Että hoitajat tulisivat tänne hetkeksi.”

Tänään olen tavannut käytävässä kaksi uutta ihmistä, jotka muuttivat juuri tänne. Kävelemässä labyrintissa, tietämättä minne astua. Mietin,tuleeko noista reiteistä päivittäisiä askeleita? Ainakin ne tulevat tuntumaan erilaisilta kuin kenenkään muun askeleet.

--------------------------------------------------------------------------
Respect. The original meaning in latin of the word respect is ”to look twice”. Only by seeing I can show respect. But can it also be to show respect to not see? Should I keep on throwing the ball to those who can not catch it? Is the artist the one that should be seen or see herself? Should the worker only see those that live here and not be seen herself?

As I have been here for a while I have now found a rythm and a way of moving in Kajalakoti that I repeat. My face is known and I am not seen so much. I am not seen as the young person eating among the elder. I just eat. I just take pictures. At the same time I am seeing differently than in the start. More than seeing this has been a day of doing. (misunderstand me right: I value doing first of all and I really think that respect is shown through your actions)

At this moment I feel like after a day at work as an activator at an institution:
First I greet the people, we eat together, I prepare the room for movement class, I gather the people, I lead the movements, we eat together, check email, gather people, help my friend with his art workshop, clean after workshop, we eat together, prepare my blog, explain my work to some journalists and I end the day by writing in my blog. In between I take photos, give away photos, check on some people and chat in the hallway.

I have worked as an activator, teacher and instructor in different institutions so this is not new for me, and it is therefore also an easy role for me to take. And more than that I find it enjoyable and important work. But what am I activating this time? Why would I activate somebody at their home?

I came here to ask how it feels to live in an old folks home and slowly I am making it to become my workplace. Is Kajalakoti more of a workplace or is it a home? In my situation it is difficult to not make it my workplace when I am here for so long. While visiting my grandmothers at institutions it was easy to just hang around. Now I have got relationship to many people and at the same time I loose personal relationships. Why shouldnt I allow myself to hang around with only the same people? While getting sucked into pleasing or activating everybody, I fade away from personal relationships and into a public place. I feel empathy for my grandmother while the institution becomes an endless workplace.

Are we merely living in somebodies workplace?

Conversation:
"should we yell for help?" "what for?" "to get the workers to come here for a while."

Today I have met two new people in the hallway who just moved here. Walking in the labyrinths, not knowing where to step. I wonder if those routes will become daily steps? For sure they will feel different from any of the other peoples steps.